Tänään vietämme syntymäpäivää sekä minä että blogini. Minä, Danielle (jota ei pidä erehtyä luulemaan oikeaksi nimekseni). Itse täytän kolmetoista. En voi sanoa, etten tietäisi, miksi halusin tehdä tämän blogin. Se on itseasiassa hyvin yksinkertaista: Kun ei voi puhua kellekkään tutulle, niin päätin kirjoittaa teille, tuntemattomille. Ja toivoisin, etten kadu päätöstäni. Siitä voitte päättää vain te, rakkaat lukijani. Eli pyydän, ettette suoranaisesti solvaisi näitä juttujani täällä. Vaikka enhän voi oikeastaan syyttää muita kuin itseäni, jos niin käy...Mutta takaisin aiheeseen.

   Tuija Lehtinen kuvaa syntymää osuvasti kirjassaan 'www.liisanblogi.net':

   <<Mikä siinä on, että aikuisilla on tarve arvostella alle täysi-ikäisten ulkonäköä? Arvostelu alkaa heti, kun ihmisenalku on putkahtanut maailmaan. Tulokasta ihailemaan saapunut suku keksii kilvan, kenen piirteitä ipanalla on. Vauva paloitellaan kuin ruho teurastamolla. "Sillä on Roikkosten suvun nenä!"sanoo joku täti voitonriemuisena."Mutta korvat on Mulkvistien puolelta", haastaa vastapuolen setä."Silmät on kuin isoäidillä", tuhisee ukki. "Pienet ja tihruiset.""Jalat ihan kuin sillä Lapin sedällä", joku hoksaa. "Noiden väärien säärien väliin jää poro kuin poro.""Eihän noilla edes pähkinää särjetä", tuhisee toinen täti. "Hätinä siniset lenkit.">> 

   Oikeastaan kaikelle, mitä tunnen, ei ole sanoja. Toisinaan on hetkiä, jolloin tuntuu, että kaikki on ohi. Joskus taas tuntee, ettei koskaan haluaisi päästää tätä hetkeä karkuun. Ja joskus haluaisi juosta pois kaikesta, unohtaa kaiken, mitä oli. Mutta lopputulos ja perimmäinen syy on aina sama: rakkaus.

<<Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.>>

   Kirjoitin tässä eräänä päivänä runon, kun oli pakko saada kirjoittaa jotain muuta kuin päiväkirjaa.

'En rakasta sinua

kuin nuori tyttö rakastaa herrasmiestä

charmikasta

hyvätapaista

ja hyvännäköistä.

En rakasta

kuin äiti rakastaa lastaan

vastasyntynyttä

täysikasvuista.

Rakastan sinua

kuin tuntematonta

saavuttamatonta.

Sillä et tunne minua

et muista nimeäni

et tuntisi

vaikka sanoisin rakastavani

olevani täynnä intohimoa.

Kääntäisit katseesi

nauraisit.

Mutta minä tuntisin vain pimeyttä

olisin valosi sokaisema

katoaisin

enkä enää muistaisi kasvojasi

vain valosi satumaisen kirkkauden

vain ihoni muistaisi rakkauden.'

~Danielle