Tänään olin kaupungilla. Löysin kamalasti ihania juttuja, mukaan tarttui viitisen muovikassia. Niin, se uudenvuodenlupaus ei taida olla enää voimassa...

   Mutta päivän aiheeseemme. Huomioikaa -me-pääte, sillä minä olen saanut peräti yhden lukijan, kiitos Josemin.

   Minulla on tällä hetkellä ystäviä, mutta yläasteellehakukaavakkeet saatiin juuri. Niin, paljastan tässä siis olevani kuudennella. Minulla on bestis, ex-parempi ihminen. Tarkoittaa sellaista... tyhmää. Mutta hän ei ole enää sellainen, siitä kiitos taivaalle. Lisäksi meillä on oma jengi näitä 'suosittuja' vastaan, tosin eivät he tiedä siitä. Paras ystäväni kuitenkin erotettiin siitä, sillä hän käyttäytyi tietyissä asioissa aivan kuin ennekin, joten katsoimme erottamisen parhaaksi ratkaisuksi.

   Jos minulla on ystäviä nyt, onko heitä vielä vuoden kuluttua?

   Minne yläasteelle menisin?

   Vaihtoehtoja on. Voin mennä normaalille luokalle lähikouluun. Se on tosin viimeisten joukossa listallani...

   Voin myös jatkaa samaa linjaa ja mennä musiikkiluokalle, olen nytkin sellaisella ollut jo kolmannesta luokasta lähtien. Suurin osa luokastamme aikoo mennä sinne, jos vain pääsevät. Tosin sinne täytyy pyrkiä, mutta pääsinhän minä tällekin luokalle, sekä pianoa soittamaan musiikkiopistoon, joten miksipä en pääsisi yläasteelle. Pääsykokeisiin on tämä tyttö tottunut.

   Voin hakea liikuntaluokalle, jonne on sata hakijaa, ja minulla liikunnassa kahdeksikko, joten niihin pääsykokeisiin en nenääni pistä.

   Voin lisäksi hakea tanssi- tai draamaluokalle, jotka ovat samassa koulussa. Tämä koulu on tosin hiirveän kaukana. Olisi tosin mukavaa hakea ihan vain tietääkseen, onko minussa näyttelijän ainesta.

  Viimeisenä ja vähäisimpänä on LUMA(luonnontieto ja matematiikka)-luokka. Ei kiitos.

~Danielle

   Maailmaani varjostavat varjot, jotka ovat keskiyötä synkempiä. Ne varjot ovat muutama tyttö luokaltamme. He ovat ainoita, joista pojat pitävät. He ovat ainoita, joilla ylipäänsä on oikeus poikiin. He ovat ykkösiä. Muut jääkööt heidän varjoonsa, heidän synkkään varjoonsa, he ajattelevat. He ovat kauniita. He ovat ylimielisiä. He ovat pahuus itsessään. He ovat...tämä on liioittelua, mutta näin minä heistä tunnen.

   Voisin sanoa tästä blogista, ettei tämä välttämättä ole aivan tyypillisimmästä päästä. En tule kirjoittamaan tänne leivontaohjeita, enkä liion askarteluohjeitakaan. Kirjoitan kaikesta siitä, mitä näen ympärilläni, enemmän ja vähemmän ironisesti, useimmiten jotensakin lyyrisesti. Minulle saa ehdottaa, mitä haluaisitte täällä nähdä. Tähän mennessä ehdotuksia on tullut pyöreä nolla, mutta yleensä on aloitettava pohjalta. Luottakaamme siihen. (luotakaamme, kun tätä ei ole lukenut yksikään ihminen allekirjoittaneen lisäksi...)

   Toivoisin, että jätätte muiston käynnistänne kommentin muodossa, se on kovin piristävää :)

~Danielle

   Päätin tehdä uudenvuodenlupauksia, ihan kaksin kappalein. Ensimmäinen on sitäpaitsi ilmastonmuutoksen hyväksi. Minä lupaan etten enää ikinä kävele kouluun. Niin, minähän lupasin sen auttavan ilmastonmuutosta. Heja!

   Ja sitten, toinen onkin ilmastonmuutosta vastaan. En koko vuotena ota tai edes osta kaupasta yhtä ainutta muovikassia! Kun vuosi on lopussa, voin tyytyväisenä kerskailla tehneeni oman osuuteni ilmastokatasrofin estämiseksi.

   Saapa nähdä kuinka tämä edistyy...

   Tänään vietämme syntymäpäivää sekä minä että blogini. Minä, Danielle (jota ei pidä erehtyä luulemaan oikeaksi nimekseni). Itse täytän kolmetoista. En voi sanoa, etten tietäisi, miksi halusin tehdä tämän blogin. Se on itseasiassa hyvin yksinkertaista: Kun ei voi puhua kellekkään tutulle, niin päätin kirjoittaa teille, tuntemattomille. Ja toivoisin, etten kadu päätöstäni. Siitä voitte päättää vain te, rakkaat lukijani. Eli pyydän, ettette suoranaisesti solvaisi näitä juttujani täällä. Vaikka enhän voi oikeastaan syyttää muita kuin itseäni, jos niin käy...Mutta takaisin aiheeseen.

   Tuija Lehtinen kuvaa syntymää osuvasti kirjassaan 'www.liisanblogi.net':

   <<Mikä siinä on, että aikuisilla on tarve arvostella alle täysi-ikäisten ulkonäköä? Arvostelu alkaa heti, kun ihmisenalku on putkahtanut maailmaan. Tulokasta ihailemaan saapunut suku keksii kilvan, kenen piirteitä ipanalla on. Vauva paloitellaan kuin ruho teurastamolla. "Sillä on Roikkosten suvun nenä!"sanoo joku täti voitonriemuisena."Mutta korvat on Mulkvistien puolelta", haastaa vastapuolen setä."Silmät on kuin isoäidillä", tuhisee ukki. "Pienet ja tihruiset.""Jalat ihan kuin sillä Lapin sedällä", joku hoksaa. "Noiden väärien säärien väliin jää poro kuin poro.""Eihän noilla edes pähkinää särjetä", tuhisee toinen täti. "Hätinä siniset lenkit.">> 

   Oikeastaan kaikelle, mitä tunnen, ei ole sanoja. Toisinaan on hetkiä, jolloin tuntuu, että kaikki on ohi. Joskus taas tuntee, ettei koskaan haluaisi päästää tätä hetkeä karkuun. Ja joskus haluaisi juosta pois kaikesta, unohtaa kaiken, mitä oli. Mutta lopputulos ja perimmäinen syy on aina sama: rakkaus.

<<Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.>>

   Kirjoitin tässä eräänä päivänä runon, kun oli pakko saada kirjoittaa jotain muuta kuin päiväkirjaa.

'En rakasta sinua

kuin nuori tyttö rakastaa herrasmiestä

charmikasta

hyvätapaista

ja hyvännäköistä.

En rakasta

kuin äiti rakastaa lastaan

vastasyntynyttä

täysikasvuista.

Rakastan sinua

kuin tuntematonta

saavuttamatonta.

Sillä et tunne minua

et muista nimeäni

et tuntisi

vaikka sanoisin rakastavani

olevani täynnä intohimoa.

Kääntäisit katseesi

nauraisit.

Mutta minä tuntisin vain pimeyttä

olisin valosi sokaisema

katoaisin

enkä enää muistaisi kasvojasi

vain valosi satumaisen kirkkauden

vain ihoni muistaisi rakkauden.'

~Danielle